Mummista ja toivontähdestä

Muumilaaksossa heräsi jälleen rauhallinen aamu. Aurinko kosketti lempeästi mäkien rinteitä, ja Muumipeikko kömpi hitaasti ylös sängystään. Hän venytteli, katsoi ulos ikkunasta — ja huomasi taivaalla jotain outoa. Pieni hopeinen tähti loisti, vaikka oli päivä!

— Äiti! — hän huusi. — Taivaalla on joku erityinen tähti!

Muumimamma katsoi taivaalle ja hymyili.

— Se on, rakas, Toivontähti. Se ilmestyy silloin, kun joku toivoo jotakin oikein kovasti.

— Entä jos minä haluaisin nähdä oikean lohikäärmeen? — kysyi Muumipeikko innoissaan.

— Silloin se saattaa tuoda sen sinulle, — äiti vastasi salaperäisesti ja ojensi lämpimän piirakan.

Muumipeikko haki heti Nuuskamuikkusen — parhaan ystävänsä, joka oli juuri palannut pitkältä matkalta — ja he lähtivät yhdessä seuraamaan tähteä. Se lensi matalalla, aivan kuin se olisi kutsunut heidät mukaansa.

He kulkivat sumuisten metsien halki, missä yökukat lauloivat hiljaa, ja ylittivät hopeisen joen lautalla. Sitten he kohtasivat Hemuleita, jotka rakensivat sääaseman tarkkaillakseen juuri tuota tähteä.

— Se lentää Jäävuorelle, — kertoi eräs Hemuli. — Siellä tapahtuu todella ihmeitä!

Illansuussa Muumi ja Nuuskamuikkunen saapuivat huipulle. Tähti leijui heidän yläpuolellaan, kirkkaana kuin koskaan. Muumipeikko sulki silmänsä ja kuiskasi:

— Haluan löytää lohikäärmeen. Pienen. Sellaisen, josta tulisi ystävä.

Ja yhtäkkiä taivaalta laskeutui läpikuultava kupla, ja sen sisällä — pikkuinen lohikäärme, jonka suomut kimmelsivät kuin aamukaste. Se kehräsi kuin kissanpentu ja käpertyi Muumin kämmenille.

— Sen nimi on Kipinä, — päätti Muumipeikko, ja tähti katosi hetkessä, koska sen tehtävä oli täytetty.

Siitä päivästä lähtien Kipinä asui Muumilaaksossa, ja kaikki ihmettelivät: "Lohikäärme? Oikeasti?"

Mutta Muumille tärkeintä ei ollut, oliko se oikea — vaan että se oli oikea ystävä.