" Revontulten valtakunta"

Olipa kerran, kaukana pohjoisessa, missä taivas tanssii revontulten väreissä ja lumi peittää maan kuin hopeainen peitto, pieni kylä nimeltä Lumilaakso. Siellä asui tyttö nimeltä Aila. Aila oli 12-vuotias ja utelias, rohkea ja täynnä kysymyksiä. Hän rakasti tarinoita revontulista, jotka hänen isoäitinsä kertoi hänelle iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Yksi tarina kertoi revontulten vartijoista – muinaisista olennoista, jotka asuivat syvällä Vuorten takaisessa metsässä ja suojelivat taivaanvaloa pimeyden hengiltä. Eräänä yönä, kun revontulet eivät ilmestyneet lainkaan, kylä vajosi pelkoon. Se merkitsi jotain pahaa.

Aila ei pelännyt. Hän päätti lähteä etsimään totuutta. Hän pakkasi reppunsa: lämpimät vaatteet, vähän ruokaa, isoisän vanhan kompassin ja kaulassaan kului amuletti – jääkristalli, jonka isoäiti sanoi olevan "Valon sydän".

Hän kulki tuntureiden yli, kohtasi jääkarhun, joka puhui runoja, ylitti syvän rotkon, jonka yli kasvoi vain yksi ainoa hopeapuu. Hän kohtasi Lapin henkiä, tuulien laulun ja hiljaisuuden, joka oli niin syvä, että se puhui suoraan sydämeen.

Päivien jälkeen hän saapui Metsän sydämeen. Siellä, suuren revontulikiven äärellä, nukkui viimeinen revontulten vartija – jääkettu nimeltä Norja. Mutta Norja oli kirottu. Pimeyden henget olivat vanginneet hänen sydämensä mustaan jäähän.

Ailan täytyi kohdata Pimeyden Kuningatar – Noita Nimettömyydestä, joka eli ikuisessa yön laaksossa. Matkallaan Aila sai apua peikolta, joka pelkäsi omaa varjoaan, ja korpilta, jotka kantoivat hänen viestejään.

Noita koetteli Ailaa arvoituksilla, unilla, jotka näyttivät hänen suurimmat pelkonsa. Mutta Aila ei antanut periksi. Hän käytti Valon sydäntä – ja sen valo suli jään Norjan sydämestä.

Silloin taivas syttyi jälleen. Revontulet tanssivat kuin koskaan ennen. Metsä lauloi. Pimeys pakeni.

Aila palasi kyläänsä sankarina. Mutta hän ei koskaan unohtanut metsää, ystäviään eikä totuutta: että valo asuu rohkeudessa.