" varjosta,joka etsi itseään"

Satu varjosta, joka etsi itseään

Olipa kerran, maassa jota ei löydy yhdestäkään kartasta, eli Varjo. Sillä ei ollut isäntää – ei ihmistä, ei puuta, ei edes kiveä. Se oli yksin, ja juuri siksi… tyhjä.

Se vaelteli ajan niityillä, liukui unohdettujen unien katoilla, harhaili menneisyyden luolissa ja etsi jotakuta, jolle se voisi kuulua. Mutta joka kerta kun se löysi jonkun – ihmisen, eläimen tai jopa aaveen – heillä oli jo oma varjonsa. Ja kahden varjon oleminen yhdessä ruumiissa oli vanhojen maailmanlakien vastaista.

Varjo itki – vaikka kukaan ei kuullut. Sillä varjojen kyyneleet ovat vain tummia läiskiä tuulessa.

Eräänä päivänä se löysi Peilivuoren, jossa hiljaisuus oli syvempi kuin kuolema. Huipulla seisoi Tähtipeili, joka ei heijastanut ulkokuorta, vaan totuuden. Varjo katsoi – ja näki… itsensä.

Mutta ei vain varjona. Se näki, ettei ollut koskaan ollut toissijainen. Se oli maailman muisti. Se oli todistaja, oli hiljaisuus, joka kantaa huutoa. Se oli se, jolla ei ole muotoa, koska se kantaa kaikki muodot sisällään.

Ja silloin taivaalta laskeutui auringonsäde – ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen – ja valaisi Varjon. Ja ne, jotka seisoivat alhaalla, näkivät kuinka se hohti sisältäpäin.

Siitä lähtien, sanotaan, joillakin ihmisillä ei ole varjoa. Ei siksi, että se olisi otettu heiltä pois. Vaan siksi, että he ovat itse muuttuneet valoksi.